Uskomatonta, että onnistuin. Perunasalaatti on yksi lempiruuistani, joten on outoa, ettei sekalainen lehtileikevalikoimani sisällä yhtäkään reseptiä sen valmistukseen. Ei että olisin reseptiä jaksanut käyttää, sillä alan usein tehdä ruokaa vasta ollessani jo nälkäinen eli keskittymiskyvyn laskiessa kriittisesti.

Oma loistava perunasalaattini syntyi näin:

 

1. Totea, että eiliseltä on jäänyt keitettyjä perunoita yli
2. Kuvittele mielessäsi herkullisen perunasalaatin maku ja ulkonäkö
3. Mene jääkaapille
4. Käy jokainen sieltä löytynyt aines läpi periaatteella "sopii perunasalaattiin" / "ei sovi perunasalaattiin".
5. Laita "sopii" -kategoriaan kuuluneet kuutioina kulhoon ja sekoita.
6. Mausta joillakin satunnaisilla mausteilla.

 

Kuinka vaikeaa jauhelihakastikkeen tekeminen voi olla? Hyvin vaikeaa. Varsinkin silloin kun on kova nälkä ja ruokaa yrittää taikoa nopeasti eikä tule ajatelleeksi, että ei se suoraan pakastimesta otettu jauhelihapakkaus sula pannulla ihan hetkessä. Ei, vaan ensin pannua vasten oleva pinta kärventyy. Sisältä möhkäle on vielä jäässä. Voi harmi, minä kun luulin, että tämä ruoka kaikista maailman aterioista ei voi mitenkään mennä pieleen! En saanut tomaattipyrepurkkia millään auki. Puolet pyreestä oli lopulta ulkona, osa hihassani ja metallikansi vajonneena tomaatin sekaan. Kyllä minä sieltä jotain sain kaiveltua. Tomaatti-ihmeen avustuksella sain maustettua kastikkeen hyvänmakuiseksi, vaikka välillä jo meinasin sortua viimeiseen hätävaraani eli ruokakerman lorottamiseen koko komeuden päälle. En tekisi sitä mielelläni kovin usein...

En siis osaa edelleenkään tehdä jauhelihakastiketta, ensimmäistä ruokaa jonka valmistaminen minulle opetettiin. Tai osaan, mutta se on yhtä sähellystä, aivan samanlaista kuin ala-asteella kun testasin herkkua ensimmäistä kertaa. Muistan vielä miten ihanalta maistui kuudennella luokalla parhaan kaverin kanssa tehty soossi. Kaveri hallitsi ruuanlaittohommat loistavasti. Kun yritin kastiketta itse myöhemmin, se ei ollut yhtään niin maukasta.

Tämänpäiväinen tuotokseni maistui loppujen lopuksi hyvältä. Ainakin verrattuna viimeiseen pyttipannuuni, joka oli poikaystävän mielestä salmiakin makuista. Kastikkeen kohokohta olivat porkkanapalat, joita olin leikannut lihan sekaan, koska jääkaapista ei löytynyt muita kasviksia. Yleensä inhoan porkkanaa kastikkeissa, mutta nyt kuutiot toivat mehukasta puruvastusta soossiin.

Miksi muuten edes syön jauhelihaa, vaikka haluaisin olla kasvissyöjä? Ehkä siksi, että en osaa tehdä hyvää kasvisruokaa. Okei, tuolla periaatteella minun ei kai pitäisi syödä mitään...

Kokkailut ovat viime aikoina jääneet vähemmälle, mutta en suinkaan aio lopettaa blogia - uutta sisältöä tulee sitten, kun innostun taas kokeiluihin hellan ääressä. Nyt ovat mielessä olleet muut projektit. Niistä voi lukea lisää toisessa blogissani, joka kantaa nimeä Green life for a fashion freak. Tavataan siellä!

Tällä viikolla olen vihkiytynyt perunanuijan käyttöön. En ole aiemmin edes tiedostanut kyseisen välineen olemassaoloa, mutta eräänä aamuna Hesarin Nyt-liitettä selaillessani sain valtavan ruokainnostuksen, joka johti nuijan esille kaivamiseen. En yleensä lue Nytin ruokajuttuja, koska oletan niiden olevan jotenkin liian hifejä minun taidoilleni. Nyt vuorossa oli Jesse-bändin suosikkiresepti, ja pelkkä kuva oli niin hauska, että juttukin piti lukea. Mikään ei voinut estää minua kokeilemasta Kalifornia-Keken kikhernepihvejä - varsinkaan, kun tarvittavat ainekset löytyivät sattumalta jääkaapista.

Kikherneitä oli jäänyt yli jostakin edellisestä kokeilustani, ja ne säilyvät pakkauksen mukaan avattunakin yliluonnollisen pitkään. Currytahnapurkki oli seissyt jääkaapin ovessa ties kuinka kauan avaamattomana, kananmuniakin löytyi. Loistavaa!

Kikherneiden muussaaminen perunanuijalla oli uskomattoman hauskaa. Ne näyttivät kuitenkin kasvispihviaineksina aika yksipuolisilta, varsinkin kun pihvien oli tarkoitus tulla rantaeväiksi poikaystävälleni, joka ei kyseisistä herneistä pahemmin tykkää. Lisäsin siis joukkoon silputtua kesäkurpitsaa ja kirsikkatomaatteja hämäykseksi.

Ihmettelin hieman ohjeessa annettua currytahnan määrää: vain 1 tl, vaikka Keken reseptissä herneitäkin oli kolme kertaa enemmän kuin minulla. Mahtaako sellainen määrä edes maistua miltään? Kyllä maistuu, totesin, kun maistoin seostani, johon currytahnaa oli iloisesti livahtanut muutamia lusikallisia. Huh, ja lähemmin tarkasteltuna purkin kyljessäkin lukee "tulisiin ruokiin"! Paikkasin mokani lisäämällä enemmän korppujauhoja ja kananmunaa. Ne ilmeisesti peittivät liian tulisuuden, koska poikaystävä määritteli pihvit hieman mauttomiksi.

Ohjeessa kehotettiin pyörittelemään pihvit korppujauhoissa ja paistamaan pannulla. Mutta minä en saanut taikinaani mitenkään kiinteään muotoon, saati sitten pihviksi. Lopulta päätin laittaa hellan kuumenemaan ja muotoilla pihvit siinä paistinpannulla. Hyvin onnistui, ripottelin sitä korppujauhoakin pihveille ja tulos oli onnistunut - siis rakenteeltaan, maussa nyt ei ollut mitään erityistä kehuttavaa. Aika laimeaa. Seuraavalla kerralla laitan tomaatteja enemmän, ne piristävät.



Kun nyt pääsin nuijimisen makuun, päätin seuraaavana päivänä kokeilla perunalettujen tekoa. Niiden tekeminen oli vähintään yhtä hauskaa, ja lopputulos yhtä laimea, mutta joku näissä kasvispihveissä / -letuissa (jotka ovat näiden kokemusteni perusteella lähes sama asia) viehättää. Ehkä jos keksisin sopivat kastikkeen, joka vähän elävöittäisi noiden makua. Jääkaapista löytynyt  Barillan Pecorinokastike (kuvan punainen mönjä) sopi, mutta inhoan sen sisältämiä juustokokkaireita. Vinkkejä otetaan vastaan.

Tapiolan Stockan ruokaosasto sunnuntai-iltapäivänä: asiakkaita on kourallinen, mutta ehdin edetä poikaystävän kanssa vain valmisruokatiskille, kun löydämme ensimmäisen tutun. Setäni oli hankkimassa ruokatarvikkeita, ja pääsimme esittelemään kihlasormuksiamme. Hetken jutustelun jälkeen setä jatkaa matkaa ja me maleksintaamme. Ruokaostoksia on niin ihanaa tehdä hitaasti, miettien ja katsellen.

Valitsemme valmisruuista falafelit, jotka osoittautuivat myöhemmin maailman herkullisimmiksi. Etenemme muutaman metrin banaaniosastolle ja uppoudumme jälkiruuan miettimiseen, kun huomaan, että joku heilauttaa tyhjän ostoskorin poikaystävän päähän. Hänen paras kaverinsa tyttöystävineen on myös ruokaostoksilla, ja taas seuraa hetki iloista juttelua. Kun kaverit jatkavat matkaa, päätämme, että banaanit suklaatäytteellä on ok jälkiruoka - vakiojuttuni, aina ihanaa!

Ihme kyllä en ikinä tapaa tuttuja lähikaupassani, vaikka käyn siellä tosi usein. Näköjään joskus kannattaa mennä merta edemmäs kalaan.