Nyt se on tapahtunut. Olen polttanut taivaan tuuliin suklaalevyn, desin vehnäjauhoja, 2 dl sokeria, 3 kananmunaa, 250 g leivontamargariinia, pussillisen pähkinärouhetta ja joitain hiluja (leivinjauhe, vaniljasokeri).

Missioni oli tehdä pähkinäsuklaabrownieita, kun kerran Milla lähtee illalla matkalle Irlantiin. Ohje oli kakkukirjassa, joka annettiin äidin kanssa Millalle joululahjaksi. Kirjan nimi on "Tee hyvä kakku" ja se väittää olevansa joka kodin kakkukoulu ja opastavansa hyvän kakun tekemisessä - just joo. Opastaisi vähän selkeämmin, kuten että ei edelleenkään kannata laittaa uunia kiertoilma-asetukselle, ja että rikkinäiseen munakelloon ei kannata luottaa. Ja kannattaa vähän väliä tarkistaa ettei leivonnainen näytä mustalta.

No näitä ohjeita minulla ei ollut, enkä älypäissäni pystynyt niitä itse päättelemään, joten browniet paloivat hiilenmustiksi, vaikka pidin niitä uunissa varmuuden vuoksi 10 min vähemmän kuin ohjeessa oli sanottu (!). Kaikki oli sen kiertoilma-asetuksen syytä, jonka olen joskus pienenä oppinut olevan hyvä, kun sillä saa niin nopeasti valmista. Vuoan keskeltä sain eroteltua neljä brownie-ruutua, jotka arvioin suunnilleen syömäkelpoisiksi. No neljä meitä onkin, ajattelin, joten kaikille riittää yksi. Jotain mustunutta murua huitaisin vahingossa lattiallekin, joten hauva sai osansa.

Löysin päivän leipomuksesta kyynel silmässä kaksi positiivista asiaa:

Palaneista brownieista tulee varmaan kompostissa hyvää multaa, kun ne ovat valmiiksi mustia. Lisäksi koin valmistuksen alkuvaiheessa taide-elämyksen, kun kaadoin sulaa suklaata taikinan joukkoon (ks. kuva). Ja Milla totesi, että ainakin taloon levisi hyvä tuoksu. Muusta hän ei saanutkaan nauttia, koska hän lähti matkaan ennen kuin ne ainoat säästyneet browniet olivat jäähtyneet.