Äitini bravuuriruoka - vai oliko se Millan - oli pari vuotta sitten Spagetti Carbonara. Kermainen ja juustoinen pekonipasta oli ihanaa niin kauan, kunnes kyllästyimme kaikki siihen totaalisesti. Sitten eräänä päivänä viime viikolla, poikaystävän antamaa pastakirjaa selaillessani, kyseisen herkun maku palautui flashbackina suuhuni ja halusin ehdottomasti laittaa carbonarapastaa.

Ehkä tyhmin ruuanlaittoon liittyvä ominaisuuteni on se, että en millään pysty pysyttelemään yhdessä ruokaohjeessa. Välttelen yleensä ohjeita viimeiseen saakka, mutta jos jotain katson kirjasta, niin niitä kirjoja pitää olla samantien useampia. Siispä tämäkin pasta valmistui ainakin kahden kirjan vinkkejä sekoittelemalla.





Pekoni on sellainen ruoka-aines, että se saa minkä tahansa ruuan maistumaan hyvältä. Ja vaikka kuinka yrittäisin esittää semi-kasvissyöjää, niin en voi vastustaa pekonin tuoksua! Se ehkä pelasti tämän carbonara-yritelmäni. Tulos oli nimittäin kauhean limainen. Kananmunat, joita pastan sekaan oli pitänyt rikkoa, eivät sitten olleetkaan hytytyneet ja kypsyneet pastan mukana, vaan limoittivat kokonaisuutta ikävästi. Kun ruoka tuntuu suussa ikävältä, ei auta, vaikka se maistuisikin ihan hyvältä. Olisi kai pitänyt soittaa äidille ja pyytää se paras ja alkuperäinen carbonararesepti. Tai sitten valita kahdesta ohjeesta jompi kumpi.